lauantai 6. tammikuuta 2018

KUKA MÄ OLEN

Ekana mä oon äiti, se on se isoin asia mun elämässä ja tietysti tärkein. Mun lapset tulee aina ekana vaikka nykyään mun elämässä on paljon muutakin. Poikien takia mä jaksan ja tuun aina jaksamaan kaiken mitä elämä tuokaan. Mun ei ikinä tarvii miettiä etten ois saanut mitään aikaseks kun mulla on Kaapo ja Peetu. Oon tosi ylpee mun äitiydestä <3.

Mä oon yksin. Sinkku. Ekaa kertaa moneen vuoteen ja se on niin outoa. Mä aion olla yksin kauan, koska haluan tutustua itseeni ja oppia uusia asioita itsestäni ja kaikesta. Haluan olla yksin lasten kanssa ja yksin itseni kanssa, se tuntuu vaan älyttömän oikeelta just nyt. Haluan kasvattaa mun itsevarmuutta. Mulla on olo että jotain mussa on rikki ja mä haluan korjata itteni, tutustumalla itseeni, yksin.

Mä oon nainen. Rakastan meikkaamista, laittautumista ja mun ripsienpidennyksiä. Etsin mun tyyliä ja tuntuu että sekin alkaa löytyä. Oon taas löytänyt treenaamisen ja tällä viikolla oon liikkunut viis kertaa ja huomenna meen vielä salille. Ajattelin että 6 kertaa viikossa tekis jotain. Haluun vaan päästä mun tavotteeseen ja näyttää paremmalta. Haluun olla itsevarma kaikin puolin.

Oon muuttunut ihan hirveesti. Haluan tutustua uusiin ihmisiin niinkun oon tehnytkin ja tutustunut myös vanhoihin kavereihin/tuttuihin uudestaan. Haluan tehdä uusia asioita ja elää myös itselleni. Mulla on 5 tapahtumaa tälle vuodelle ja näillä näkymin ne kaikki onnistuu. Odotan ihan hirveesti sitä että pääsen kokemaan ne kaikki, on ihan parasta kun on jotain mitä odottaa. Jaksaa ihan eri tavalla arjen ja kaiken muunkin.

Ens viikolla mä oon OPISKELIJA. Sekin tuntuu tosi siistiltä näiden kotiäitivuosien jälkeen. Ihanaa päästä kodin ulkopuolelle tekemään jotain kehittävää. Tuntuu että elämällä on oikeesti suunta, se on hieno tunne!






Me vietetään meidän viimenen viikonloppu ennen päiväkoti/kouluelämää kotona. Tai päikkäreiden jälkeen mennään Ceccin ja niiden kanssa puistoon. Huomenna pojat on isänsä kanssa ja mä nautin hetken vapaasta. Sit onkin maanantai ja päiväkotiharjottelua. Torstaina sit alkaa koulu!!!

T. Jemppu 

torstai 28. joulukuuta 2017

TERVETULOA 2018

Tää vuosi. Ihan helvetin raskas mut samalla tänä vuonna on ollut mun elämän parhaimpia hetkiä myös. Tuntuu oudolta lukea alkuvuoden juttuja koska en tunne itseäni enää samaksi ihmiseksi. Tänä vuonna mä oon muuttunut ihmisenä ihan kokonaan, oon oppinut itsestäni uusia asioita ja muutenkin vapautunut monellakin tapaa. Oon paljon avoimempi ja monien ystävien kanssa ystävyys on syventynyt näiden parin kuukauden aikana. Tänä vuonna oon ollut viihteellä normaalia enemmän ja se olikin mun pakokeino varsinkin kesällä kun meillä meni huonosti, eron jälkeen pysty jo pitämään oikeesti hauskaa.

Tän vuoden raskain ja samalla paras juttu oli ero, mä oon niin monta kertaa todennut sen olleen maailman paras päätös ja oon edelleen sitä mieltä. Toki en haluais lasten kärsivän, mutta kaikki ei vaan oo musta kiinni. Vaikka tänä vuonna oli paljon hyvääkin niin ero ja sen jälkeinen paska tekee tästä huonoimman ikinä. Me ollaan jouduttu käydä niin paljon läpi lasten kanssa että oon vaan tosi kiitollinen ettei ne luultavasti tuu ikuisesti muistamaan kaikkea.

Mutta nyt asiaan, vuosi 2018. Vuosi joka on mulle uus alku ja aion tehdä siitä hyvän mulle ja meille. Mä aion elää mun lapsille ja panostaa kouluun, mutta myös ottaa aikaa itselleni ja toivon että tukiperhe löytyy. Odotan tosi paljon koulun ja päiväkodin alkua, vaikka tiedän että se tulee olemaan raskasta. Aion myös alkaa käymään salilla ja päästä kiinni terveellisempään elämään. En tiedä miten aika riittää kaikkeen, mutta mä aion yrittää parhaani että meillä on kaikki hyvin ja että kaikilla ois hyvä olla.

Vuonna 2018 mä en anna KENENKÄÄN pilata mun fiilistä. Kaikki sotku noiden isän kanssa on vaikuttanut mun mielialaan niin paljon että oon päättänyt sen loppuvan tähän vuoteen. Ens vuonna kiitos vaan positiivisia ihmisiä ja juttuja kiitos! Vuonna 2018 toivon että saan yksinhuoltajuuden joka on tavallaan negatiivinen ja tavallaan positiivinen juttu. Negatiivinen koska joudun hakea sen luultavasti oikeusteitse ja positiivinen koska tää ei oo yhteishuoltajuutta nähnytkään ja sen jälkeen mun ei tarvii odottaa tai pyytää enää yhtään mitään.








Vuosi 2018 tulee olemaan paljon positiivisempi, mä tiedän sen jo siitä että ympäri vuotta on jotain mitä odottaa. Esim Antti tuiskun konsertti, pari risteilyä, cheekin vika konsertti, KESÄLOMA (haha koulu ei oo ees alkanu mutta lähinnä odotan että saan kesän viettää kiireettömästi poikien kanssa <3), viikonloput poikien kanssa ja toki välillä myös ystävien kanssa, viini-illat. Kaikki muuttuu mutta mä oon valmiimpi kuin koskaan, alottamaan alusta.

Mut vaikka tää loppuvuosi onkin ollut yhtä vuoristorataa ja henkistä helvettiä niin mä rakastan elämää. Mun lapset, ystävät, perhe, koti, oma aika, oon vaan ihan hiton kiitollinen kaikesta. Tää kaikki teki musta niin paljon vahvemman, mä oon valmis kohtaamaan kaiken ja oppimaan vielä enemmän itsestäni ja elämästä. Oon valmis taistelemaan vaikka en ikinä kuvitellut joutuvani hakea yksinhuoltajuutta. Oon valmis alottamaan ruuhkavuodet yksin vanhempana.

2017 opetti mulle että mä pärjään, oli tilanne mikä tahansa. Mä oon tarpeeksi mun lapsille vaikka välillä tuntuis miltä. Paras tunne on se kun pari päivää sitten katsoin mun ihania poikia ja ajattelin etten mä oo hävinnyt mitään. Se oli sellanen herätys taas että huh. Mutta mä uskon että monet asiat menee silleen kun niiden kuuluukin. Ja oon täysin varma että mä oon just siinä missä pitääkin just nyt.

Kiitos kaikki mun elämän tyypit jotka autoitte mut selviimään tästä loppuvuodesta, kiitos kun juhlitte mun kanssa, kiitos kun kuuntelitte ja tuitte kun teitä tarvitsin. Kiitos että olitte ja olette <3

Ja nyt mä oon niin VALMIS 2018!

<3: Jemppu

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

MAAILMAN PARAS YSTÄVÄ

Reilu 5 vuotta sitten me ystävystyttiin, lapset oli kuitenkin se jonka myötä meistä tuli parhaat ystävät. Oon tosi paljon miettiny miten voi löytyä ihminen jonka kanssa viettää viikossa MONIA TUNTEJA joka ei kuitenkaan ikinä ota päähän. Me ollaan nähty varsinkin meidän muuton jälkeen monta kertaa viikossa ja parhaimmillaan kolmekin kertaa päivässä. Me ollaan tehty hirveesti lasten kanssa kaikkea ja kerran viikossa istutaan iltaa kahdestaan lasten nukkuessa, arjen kohokohta on paras ystävä ja pari lasillista viiniä.

Meidän ystävyyden aikana on tapahtunut tosi paljon kaikkea, neljä ihanaa poikaa on syntynyt, ollaan molemmat kummeja lapsillemme, oon saanut olla kaaso maailman ihanimmissa häissä, mä oon mennyt naimisiin ja eronnut. Me ollaan vietetty aikaa tosi tiiviisti ja vähän jännittää miten pärjään ilman sitä tammikuussa kun koulutie kutsuu meitä molempia. Ehkä vähän noloa kertoa tää mutta jos Cecci ei ois päässyt kouluun sisään niin mä oisin ollu elokuuhun asti kotona myös :D. Nää vuodet on vaa ollu ihan parhaita!

Ja miettikää meidän lapsetkin puhuu toisistaan parhaina ystävinä, Kaapo ja Oliver varsinkin. Nyt Peetu on alkanut puhumaan että Noel on sen paras ystävä. Kuinka cool jos ne ois isonakin!

Cecci on ollut mun tukena aina, mun ei ikinä tarvii miettiä voinko kertoo sille asioita. Se ei oo ikinä tuominnut mun valintoja tai tekemisiä, vaikka ehkä syytä olis ollut joskus. Onnea on ystävä johon voi oikeesti luottaa 100%, ihminen kenen kanssa voit olla oma ittes ja kertoa kaiken. Me ei olla ikinä riidelty meidän ystävyyden aikana (kopkopkop), mikä mun mielestä kertoo aika paljon meistä. Me jaetaan aina ilot ja surut, pienet ja isot. Viime viikolla pyysin Cecciä ettimään meiän keskustelusta jotain ja sit se oli ihan et huh ku me puhutaan paljon, messenger kyl huutaa joka päivä monta kertaa vaikka nähtäiskin.

Mulle vuoden 2017 paras päivä oli Ceccin ja Jonden häät. Mun oma avioliitto veteli viimesiään ja meillä oli just edellisenä iltana ollu isompi riita jonka takia olin nukkunut tosi huonosti. Ne häät <3 maailman kaunein ja ihanin pariskunta, täydelliset häät. Se että mä pystyin nauttia täysillä viiteen asti aamulla mun parhaan ystävän häissä ja itkin joku sata kertaa onnesta niin sekin kertoo mun mielestä tosi paljon meidän ystävyyden laadusta. Mulle merkitsi ja toki merkitsee edelleen tosi paljon että olin kaaso, oli ihanaa olla mukana suunnittelemassa ja auttamassa häiden järjestelyissä ja itse häissä.

Tavallaan on tosi haikee olo koska tammikuussa meidän näkeminen vähenee PALJON. Mut samalla oon ylpee Ceccistä ja tosi innoissani et molemmat alotetaan koulu samaan aikaan, meidän vertaistuki jatkuu. Tää ystävyys on yks mun elämän tärkeimmistä asioista, ilman Cecciä en tiedä miten mä olisin selvinnyt kaikesta. Cecci on mun esikuva äitiydelle, maailman paras äiti sekä ystävä. En ois voinut valita parempaa kummia mun lapselle, ja toivottavasti saan lisättyä Ceccin myös Peetun kummiksi. Mä oikeesti mietin tosi usein miten hyvä tuuri mulla on käyny, ihan uskomatonta. Ehkä siks mä kirjotan tän koska me ei kauheesti puhuta tunteista, ja tiiän kyllä et se tietää mitä ajattelen. Tää on vaan se hetki kun mä haluun kiittää kaikesta, ilman Cecciä en olis näin järjissäni! Ja ilman Cecciä en todellakaan olis enää kotiäiti! :D













Jos käyttäisin sanaa goals ni tää ois oikeesti #bestfriendgoals.

<3: Jemppu

perjantai 8. joulukuuta 2017

TUNNEHELVETTI

Alussa olin varmaan shokissa, sit olin hiton onnellinen ja toisena hetkenä ihan paskana. Kolmen kuukauden aikana mä oon tuntenu niin paljon tunteita, että toivon etten ikinä enää joudu kokea samanlaista tunnehelvettiä. Pitkään päivät oli vaan selviytymistä, mun lapset on syöny liikaa valmisruokaa ja mä oon muutenkin ollut liian vähän läsnä tän kaiken aikana. Koti on pysyny siistinä koska se on ollut mun pakokeino, aina kun ollaan oltu kotona oon enemmän tai vähemmän siivonnut, koska sillon en ajattele.

Mä en oo missään vaiheessa kunnolla käsitellyt eroa ja luulen että se kostautuu jossain vaiheessa. Mä oon vaan ollut ajattelematta ja yrittäny työntää viimeset vajaa kuus vuotta johonkin, mut eihän se niin mee, valitettavasti. Nyt onneks tunteet on tasottunut eikä mieliala vaihdu ääripäästä toiseen tunneissa, alkaa olla jo suht normaaliolo. Sellanen olo etten enää vaan selviydy vaan pystyn nauttia täysillä asioista, niinkun lasten kanssa olemisesta.

Kaikki mitä on tapahtunut on tehnyt mulle jotain. Oon kovettunut, ehkä vähän tarkotuksellakin. Kaikki tunteet joita oon läpikäynyt on tehny musta vahvemman ihmisen ja samalla rikkinäisen, tällä hetkellä tuntuu etten enää ikinä voi rakastaa täysillä. Tää kokemus on näyttänyt ja tulee näyttämään että kaikesta selviää, vaikka välillä romahtaakin. Ja vaikka ero olikin mun päätös niin ei tää helppoa oo ollut. Lapset tekee erosta niin eri asian, tänään viimeks Kaapo puhu isästään ja sanoi että isi ei oo meidän isi kun se ei asu meidän kanssa. Hetkittäin se on tosi rankkaa puhua isistä Kaapon kanssa, kun eihän se ymmärrä kunnolla tätä kaikkea. Yritän kuitenkin mahdollisimman paljon sanoa että isi rakastaa ja välittää, koska en halua poikien ajattelevan mitään muuta, vaikkei enää näekään usein.

Parin viikon aikana oon saanut kaikki asiat hoidettua, tukiperheen, koulun ja päiväkodin suhteen. Mulla on niin voittajafiilis, koska en vaan oo jaksanut aiemmin. Oon ollut tosi väsynyt, mut pakko sanoo että uskon tän olevan suureksi osaksi sen syy kun ei enää liiku säännöllisesti. Tammikuulta mä odotan koulun lisäksi sitä että pääsen ehkä salille edes pari kertaa viikossa, mulla on ikävä niitä fiiliksiä. Käytiin me tällä viikolla Ceccin kanssa (mulla eka kerta eron jälkeen) ja kyl se vaan on mun juttu!

Mä muistan sillon kun treenas säännöllisesti niin tunsin oloni itsevarmaks ja kauniiks aika useinkin, nyt sitä tapahtuu HARVOIN! Tänään oli pitkästä aikaa päivä kun tunsin oloni kauniiksi ja totesin että näin mä haluun tuntea joka päivä. Mä tiedän ainakin miten tuun pukeutumaan koulussa, en ehkä joka päivä korkkareissa lähe, mutta ainakin välillä. Mä aion asettaa 2018 tavotteeksi löytää enemmän sitä itsevarmuutta ja toki laihtua siihen tavotteeseeni. Eli salille ni molemmat onnistuu!














Vaikka viimeaikoina on ollut rankempaa kuin koskaan ennen, mä en silti oo menettänyt mun positiivisuutta. Mua ärsyttää ihmisten valitus arkisista asioista joihin ei itse voi vaikuttaa (toki teen sitä itsekin, mutta tuntuu että jotkut tekee sitä työkseen) koska se on se ASENNE joka vaikuttaa eniten kaikkeen. Mä osaan olla kiitollinen, ihan oikeesti mä vähän kiukuttelin yks aamu kun pojat nukku 2h pidempään kun normaalisti :D. Elämä on oikeesti tosi jees, kun kattoo sitä niin. 

<3: Jemppu

tiistai 5. joulukuuta 2017

MUT SAMALLA MUA PELOTTAA

Viimeset viisi vuotta oon ollut melkeen kokonaan kotona. Mulle kotiäitiys on ollut tosi tärkeä asia ja oon onnellinen siitä että oon ollut kotona tähän asti. Lasten kanssa vietetty aika on tosi arvokasta, mutta varsinkin eron jälkeen kaipuu kodin ulkopuolelle on ollut suuri. Kotiäitiys on hetkittäin ollut tosi raskasta, ja varsinkin nyt yksin ei oo vaan jaksanut samalla tavalla kuin ennen. Viimeset kolme kuukautta on ollut henkisesti tosi kuluttavia, kaikki tunteet mitä mä ja me ollaan käyty läpi, positiiviset ja negatiiviset.

Koulun alotus tulee niin oikeeseen aikaan, aikaan kun mä en enää jaksa olla kotiäiti. Tai jaksan mutten samalla tavalla kun ennen. Mä odotan innoissani päiväkodin ja koulun alotusta, vaikka tiedän että se tulee olemaan raskasta. Mä oon yksin vastuussa meistä kolmesta, mun on pakko jaksaa, kaikki. Se on pelottava ajatus, mutta samalla mä tiedän kuka mä oon ja mistä mut on tehty. Me selvitään mistä vaan kolmistaan.

Mulla on tosi hyvä fiilis poikien päiväkodista vaikka oon vasta puhunut puhelimessa niiden kanssa, ens viikolla mennään tutustumaan. Parasta tässä on ehkä se että päiväkoti on meidän talon vieressä, nähdään ikkunasta siihen. Toivotaan että pojat tottuu nopeasti uuteen arkeen ja elämään, toki mä myös!







Tällä hetkellä elämä tuntuu oikeesti tosi hyvältä, tulevaisuus on valosa, mun elämässä on ihmisiä jotka on mun tukena ja muutenkin läsnä, asiat vaan loksahtelee paikoilleen ja olo on tosi onnellinen, sekä helpottunut.

Tukiperheasia etenee ja mulle sanottiin että meillä on tosi hyvät mahdollisuudet saada sellainen/sellaiset.

Mä oon myös päätynyt siihen että aion hakea yksinhuoltajuuden, se on vaan meille kaikille paras vaihtoehto. Mä tiedän mitä teen ja ajattelen vain ja ainoastaan mun lasten parasta. Sekin mua vähän pelottaa, että miten mä jaksan osottaa ja näyttää mun lapsille sen että välitän kun kohta alkaa ruuhkavuodet.

Mutta pakko sanoa että sanonta "asioilla on tapana järjestyä" on ihan totta! Ja vaikka mua pelottaa niin silti oon enemmän innoissani kaikesta, otan tulevaisuuden vastaan positiivisin mielin. Kuinka siistiä olla ihan kohta OPISKELIJA!

<3: Jemppu

torstai 9. marraskuuta 2017

IHAN TAVALLINEN SUNNUNTAI!

Sunnuntaina on isänpäivä, päivä jonka aion pitää normaalina sunnuntaina. Aion kyllä kutsua mummon ja ukin käymään, mutta isänpäivää me ei vietetä. Se tuntuu törkeen pahalta kun mietin että onko asiat aina näin. Tänä vuonna ei tehdä kortteja, ei anneta lahjoja tai mitään muutakaan. Tänä isänpäivänä mun lapsilla ei ole isää. Tänä vuonna me muistetaan ukkia kortilla ja mun isää sytyttämällä kynttilä.

Mä en halua olla yksinhuoltajaäiti joka viettää isänpäivää koska on nyt isä ja äiti. Mä oon vaan äiti ja se riittää. Äiti joka tekee parhaansa, vaikka välillä tuntuu ettei sekään riitä. Äiti joka ei ikinä hylkää lapsiaan vaikka ois kuinka rankkaa. Haluun että mun lapsilla on hyvä elämä ja lapsuus vaikka mä joudunkin turvaamaan sen yksin. Yksin on pelottava sana, mutta totta puhuakseni mä oon nyt vähemmän yksin kun mitä mä olin aiemmin. Yksin vanhempana joo, mutta yksin elämässä en todellakaan.

Jotenkin sitä toivoi ja uskoi asioiden menevän eri tavalla. Koska eihän lasten pitäis kärsiä vanhempien jutuista, mutta valitettavan usein se menee niin. Mun vanhemmat eros kun olin 5-vuotias enkä muista siitä oikeestaan muuta kun sen hetken kun ne kerto sen. Ja nyt oon tosi kiitollinen siitä, se antaa mulle toivoa ettei pojatkaan muista niistä hetkistä mitään. On myös helpottavaa kun äitille voi avautua ja se tietää kokemuksesta millasta on olla yksin, vertaistuki on iso juttu!

Tänä isänpäivänä mä aion muistaa mun omaa isää, se oli mulle yks tärkeimmistä ihmisistä ja toki tulee aina olemaan. Meillä oli aina hyvät välit vaikka kuinka hölmöilin, isi oli se kenelle pysty soittaa ihan millon vaan. Vaikka se oli alkoholisti niin mulle se oli aina hyvä ja oon tosi onnellinen siitä että oltiin niin läheisiä loppuun asti.



Mutta vaikka meillä ei vietetä isänpäivää sen perinteisessä merkityksessä, niin mä oon tosi kiitollinen siitä että mun lähipiirissä on monta ihanaa isää jotka päivänsä ansaitsee! <3
 

<3: Jemppu

perjantai 3. marraskuuta 2017

MUA VARTEN!

"Jos teet lapsia niin sä huolehdit niistä itse" ja mä allekirjoitan ton edelleen. Valitettavasti mä joudun uhmata tota mielipidettäni, mun takia. Mä en oo äiti joka pystyy olla 24/7 vuodesta toiseen vain lasten kanssa. Eikä mun oo tarvinnutkaan, kiitos mun läheisten.

Mä oon tehnyt mulle tosi ison ja raskaan päätöksen ja täyttänyt tukiperhehakemukset pojille. Vihaan pyytää apua, varsinkin mun ystäviltä ja äidiltä, yleensä se on mennytkin niin että ne on itse ehdottanut hoitavansa poikia jos on tarvetta. Mutta mä koen että olis niin paljon helpompaa kun kerran kuukaudessa pojat olis tukiperheessä ja mä saisin tehdä omia juttuja. Mä huomaan että on tosi vaikeeta olla jos ei tiedä milloin seuraavaksi pääsee vapaalle. Vaikka elämä poikien kanssa yksin ei olekaan kovin raskasta, ainakaan aina.

Tällä hetkellä mä olen pojille ainoa vanhempi. Jaksan edelleen toivoa että jonain päivänä pojilla on meidät molemmat, mutta viimeset viikot on ollu yhtä karua totuutta. Mä en itse sure tai koe mitään muitakaan tunteita eron takia, mutta poikien takia oon ollut tosi surullinen. Alussa pojat kyseli tosi paljon millon isi tulee ja liian usein oon joutunut vastaamaan etten tiedä, päivä päivältä ne kyselyt onneksi vähenee. Mä en haluu edes kuvitella mitä varsinkin Kaapon päässä liikkuu tän kaiken keskellä.

Mulla on välillä paineita sen suhteen, että nyt oikeesti hoidan KAIKEN yksin meidän elämässä. Mun on pakko jaksaa aina vaikka en jaksaiskaan. Viimeset pari kuukautta on ollu tosi tapahtumarikkaita, niin hyvässä kun pahassa. Ilman mun läheisiä en tiedä miten jaksaisin pyörittää tätä kaikkea. En ikinä voi sanoin kuvailla miten paljon merkitsee että ne on ollu mua ja meitä varten tässä, kuunnellu, vahtinu poikia, tullu kahville, tullu viinille, tuonu herkkuja ku oon romahtanu ja halunnu olla yksin, kyselly mitä mulle kuuluu ja miten voin, vieny mut laivalle yms. Mä toivon olevani samanlainen ystävä kun mitä mun ystävät mulle. Ja äiti <3 en voi ikinä kiittää tarpeeks kaikesta. 

Aina ja ikuisesti, me kolme <3




Vaikka ajatus tukiperheen hakemisesta tuntuu mulla sydämen pohjassa asti, niin oon sujut itseni kanssa. Mä oon vahva, mutta me kaikki tarvitaan omat hetkemme. Mä en vaan halua pyytää niitä hetkiä mun läheisiltä. Eikä mikään oo tietenkään varmaa ja en oikeestaan edes usko että saadaan tukiperhettä, mutta mun on vaan pakko tehdä tää, mua varten!

<3: Jemppu