torstai 9. marraskuuta 2017

IHAN TAVALLINEN SUNNUNTAI!

Sunnuntaina on isänpäivä, päivä jonka aion pitää normaalina sunnuntaina. Aion kyllä kutsua mummon ja ukin käymään, mutta isänpäivää me ei vietetä. Se tuntuu törkeen pahalta kun mietin että onko asiat aina näin. Tänä vuonna ei tehdä kortteja, ei anneta lahjoja tai mitään muutakaan. Tänä isänpäivänä mun lapsilla ei ole isää. Tänä vuonna me muistetaan ukkia kortilla ja mun isää sytyttämällä kynttilä.

Mä en halua olla yksinhuoltajaäiti joka viettää isänpäivää koska on nyt isä ja äiti. Mä oon vaan äiti ja se riittää. Äiti joka tekee parhaansa, vaikka välillä tuntuu ettei sekään riitä. Äiti joka ei ikinä hylkää lapsiaan vaikka ois kuinka rankkaa. Haluun että mun lapsilla on hyvä elämä ja lapsuus vaikka mä joudunkin turvaamaan sen yksin. Yksin on pelottava sana, mutta totta puhuakseni mä oon nyt vähemmän yksin kun mitä mä olin aiemmin. Yksin vanhempana joo, mutta yksin elämässä en todellakaan.

Jotenkin sitä toivoi ja uskoi asioiden menevän eri tavalla. Koska eihän lasten pitäis kärsiä vanhempien jutuista, mutta valitettavan usein se menee niin. Mun vanhemmat eros kun olin 5-vuotias enkä muista siitä oikeestaan muuta kun sen hetken kun ne kerto sen. Ja nyt oon tosi kiitollinen siitä, se antaa mulle toivoa ettei pojatkaan muista niistä hetkistä mitään. On myös helpottavaa kun äitille voi avautua ja se tietää kokemuksesta millasta on olla yksin, vertaistuki on iso juttu!

Tänä isänpäivänä mä aion muistaa mun omaa isää, se oli mulle yks tärkeimmistä ihmisistä ja toki tulee aina olemaan. Meillä oli aina hyvät välit vaikka kuinka hölmöilin, isi oli se kenelle pysty soittaa ihan millon vaan. Vaikka se oli alkoholisti niin mulle se oli aina hyvä ja oon tosi onnellinen siitä että oltiin niin läheisiä loppuun asti.



Mutta vaikka meillä ei vietetä isänpäivää sen perinteisessä merkityksessä, niin mä oon tosi kiitollinen siitä että mun lähipiirissä on monta ihanaa isää jotka päivänsä ansaitsee! <3
 

<3: Jemppu

perjantai 3. marraskuuta 2017

MUA VARTEN!

"Jos teet lapsia niin sä huolehdit niistä itse" ja mä allekirjoitan ton edelleen. Valitettavasti mä joudun uhmata tota mielipidettäni, mun takia. Mä en oo äiti joka pystyy olla 24/7 vuodesta toiseen vain lasten kanssa. Eikä mun oo tarvinnutkaan, kiitos mun läheisten.

Mä oon tehnyt mulle tosi ison ja raskaan päätöksen ja täyttänyt tukiperhehakemukset pojille. Vihaan pyytää apua, varsinkin mun ystäviltä ja äidiltä, yleensä se on mennytkin niin että ne on itse ehdottanut hoitavansa poikia jos on tarvetta. Mutta mä koen että olis niin paljon helpompaa kun kerran kuukaudessa pojat olis tukiperheessä ja mä saisin tehdä omia juttuja. Mä huomaan että on tosi vaikeeta olla jos ei tiedä milloin seuraavaksi pääsee vapaalle. Vaikka elämä poikien kanssa yksin ei olekaan kovin raskasta, ainakaan aina.

Tällä hetkellä mä olen pojille ainoa vanhempi. Jaksan edelleen toivoa että jonain päivänä pojilla on meidät molemmat, mutta viimeset viikot on ollu yhtä karua totuutta. Mä en itse sure tai koe mitään muitakaan tunteita eron takia, mutta poikien takia oon ollut tosi surullinen. Alussa pojat kyseli tosi paljon millon isi tulee ja liian usein oon joutunut vastaamaan etten tiedä, päivä päivältä ne kyselyt onneksi vähenee. Mä en haluu edes kuvitella mitä varsinkin Kaapon päässä liikkuu tän kaiken keskellä.

Mulla on välillä paineita sen suhteen, että nyt oikeesti hoidan KAIKEN yksin meidän elämässä. Mun on pakko jaksaa aina vaikka en jaksaiskaan. Viimeset pari kuukautta on ollu tosi tapahtumarikkaita, niin hyvässä kun pahassa. Ilman mun läheisiä en tiedä miten jaksaisin pyörittää tätä kaikkea. En ikinä voi sanoin kuvailla miten paljon merkitsee että ne on ollu mua ja meitä varten tässä, kuunnellu, vahtinu poikia, tullu kahville, tullu viinille, tuonu herkkuja ku oon romahtanu ja halunnu olla yksin, kyselly mitä mulle kuuluu ja miten voin, vieny mut laivalle yms. Mä toivon olevani samanlainen ystävä kun mitä mun ystävät mulle. Ja äiti <3 en voi ikinä kiittää tarpeeks kaikesta. 

Aina ja ikuisesti, me kolme <3




Vaikka ajatus tukiperheen hakemisesta tuntuu mulla sydämen pohjassa asti, niin oon sujut itseni kanssa. Mä oon vahva, mutta me kaikki tarvitaan omat hetkemme. Mä en vaan halua pyytää niitä hetkiä mun läheisiltä. Eikä mikään oo tietenkään varmaa ja en oikeestaan edes usko että saadaan tukiperhettä, mutta mun on vaan pakko tehdä tää, mua varten!

<3: Jemppu

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

ME EI OLLA ENÄÄ ME!

Muutama päivä viime postauksen jälkeen mä tein mun tähän astisen elämän rohkeimman päätöksen. Se päätös oli luovuttaa pitkän taistelun jälkeen, mä olin tukehtumassa. Luovuttaa avioliiton suhteen, lopettaa yrittäminen, lopullisesti. Ja niin mä tein. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja välillä mietin miten jaksan hymyillä joka päivä kaikesta huolimatta.

Eron jälkeen on ollut vaikeempiakin hetkiä, mutta suurin tunne on helpotus, joka tulee melkeen joka päivä uudestaan vahvasti mieleen. Mä oon helpottunut että päästin irti ja oon alkanut löytämään itseäni. Mä oon kokenut paljon tunteita ja hymyillyt enemmän varmaan kun viimesen vuoden aikana yhteensä. Mun läheiset on sanonut monta kertaa olevansa ilosia siitä kun oon niin onnellinen nykyään.

Eilen mietin jo somessa että onko ok olla onnellinen ja kuuluttaa sitä, kun erosta on kuitenkin niin vähän aikaa. Oon vieläkin vähän epävarma sen suhteen, mutta uskallan myöntää olevani onnellisempi kun kuukausiin. Mä oon saanut mun yhden parhaimmista ystävistä takasin mun elämään ja se on ollut mulle älyttömän iso tuki ja turva kaikessa. Mä oon lähentynyt mun äidin kanssa ja jopa Ceccin, vaikka en edes kuvitellut sen olevan mahdollista, niin läheisiä oltiin ennen eroakin.

Oon ollut yksin tosi paljon ja se on ollut mulle iso juttu totutella, koska en ikinä ennen oo asunut "yksin". Kuvittelin että lasten kanssa yksin oleminen olis paljon rankempaa kun mitä se on ollut. Tosin mulla on maailman parhaat ystävät ja äiti jotka on mahdollistanut mun vapaalla käymisen välillä. Mä oon yrittänyt parhaani ettei pojat kärsi tästä, mutta väkisinkin ne on kuullut ja nähnyt asioita mitä ei pitäis. Mä toivon yli kaiken ettei niille jää traumoja meidän erosta.












Välillä koen olevani epäonnistunut kun en saanut avioliittoa pysymään kasassa, mutta kun kysymys on kumman haluaa tehdä onnelliseksi niin täytyy olla sen verran itsekäs että valitsee itsensä. Mun on joka päivä vähän helpompi hengittää. Mun läheiset on ollut mulle niin korvaamattomia että mua itkettää. Oon niin onnellinen ja kiitollinen mun ystävistä ja perheestä, ilman teitä en ois ikinä selvinny kaikesta enkä tuu selviimään jatkossakaan!

Tuntuu hyvältä sanoa olevansa vahva. Mä en tarvi tsemppihaleja tai mitään muutakaan. Mä selviin kaikesta ja aion tehdä kaikkeni että mulla ja pojilla on hyvä ja tasapainonen elämä, vaikka ollaankin kolmistaan! <3

<3: Jemppu

tiistai 5. syyskuuta 2017

SILLOIN JA NYT

Kun mä aloin laihduttamaan vajaa vuos sitten, en ois voinu kuvitella miten paljon mun elämä ja mä muutunkaan sen takia. Mun itsetunto on noussu sieltä pohjamudista, mutta silti on työtä kropassa sekä päässä tän projektin kanssa. En oo lähelläkään tyytyväistä, mutta samalla taas osaan olla ylpee mun tekemästä duunista tähän asti. Enää mua ei niin paljoa kiinnosta miltä näytän koska mä tiedän ite tiputtaneeni melkeen 20kg läskiä ittestäni.

Mä oon niin paljon saanu kehuja ja pikkuhiljaa on helpompi ottaa niit vastaan, vaikka edelleen vähättelen itteäni. Mut joka kerta kun saan positiivista kommenttia mun ulkonäöstä, tuun tosi iloseks, tää on kuitenkin ollu pitkä taival!

Oon tosiaan muuttanu mun tyyliä PALJON ja on tosi palkitsevaa mennä ostamaan ja sovittamaan vaatteita kun nykyään kaikki mitä kokeilee niin mahtuu päälle ja yleensä oon joutunut kokeilemaan pienempiä kun ne mitkä ekana otan. Ja SAAN ostaa M-kokosen talvitakin!!!

Musta tuntuu että nyt alan löytää mun tyyliä, ja oon ostanut just sellasia vaatteita mitä haluan, enkä sellasia missä peittyy tietyt vartalonosat. Tosin saa nähdä miten sit on kun saan loputkin kilot pois. Mutta nyt on just hyvä, alan viihtyä mun kropassa ja se on mun isoin tavote. Ei oo väliä mitä muut ajattelee vaan se että oon ite tyytyväinen.

Ennen:





 Nyt:







Mun entinen pukeutuminen oli sitä että puin mikä mahtu ja mikä tuntu mukavalta. Farkut puristi ja ihonmyötäset vaatteet oli ehdoton ei, varsinkin kodin ulkopuolella. Käytin TOSI PALJON lökäreitä, nyt en osais kuvitella poistuvani kotoa semmosissa (okei lähikauppaan joo). Nyt mä RAKASTAN farkkuja (ginan mollyt!) ja välillä käytän jopa ihonmyötäsiä vaatteita.

Joskus oli myös aika kun en meikannut melkeen ikinä, nykyään meikkaan lähes päivittäin, ehkä kerran viikossa en. Meikkaamisesta tulee hyvä fiilis, jos en meikkaa ni on jotenki väsyny olo. Aion seuraavaks opetella käyttämään huulipunia ja jossain vaiheessa haluisin kokeilla ripsienpidennyksiä.

Tän postauksen pointti nyt oli varmaan että sillon ei paljoo kiinnostanut oma ulkonäkö ja nykyään se on mulle tosi tärkeetä, ja se tuntuu hiton hyvältä!

<3: Jemppu

torstai 31. elokuuta 2017

KAAPO 4V & PEETU 2V

En oo kauheesti kirjotellut pojista, mutta nyt tuli sopiva hetki siihen. Kaapo toki täytti jo toukokuussa ja Peetu kesäkuussa, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Aloitetaan Kaaposta ja uhmaiästä. Uusin juttu kun pyytää tekemään jotain on se että Kaapo vastaa "tee itse/mee itse" ja melkeen kaikkea pyydetään suoraan kiukuttelemalla. Koen kyllä että Kaapon kanssa elämä on helpompaa kuin joskus aiemmin. Tai ehkä se on vaan kun Peetu on noh.. Peetu.

Kaapo tykkää varmaan eniten puistoilusta, mikä onkin tullut tutuksi viime kuukausina. Potkupyöräily on myös sellanen mitä se tekis koko ajan. Oon viime aikoina huomannut ettei Kaapo oikeen osaa leikkiä yksin ja nyt kun Peetu harjoittelee sitä niin on koko ajan häiritsemässä. Piirtäminen/maalaaminen/muovailu on myös sellasia mihin ei mielenkiinto riitä 10min pidemmäksi aikaa.

Kaapo kertoo edelleen meille kaikille päivittäin tykkäävänsä ja rakastavansa meitä, sekä kerhossa ollessaan kertoo ikävöivänsä. Peetu on Kaapolle ihan älyttömän tärkeä ja pojista huomaa ettei ne paljoa vietä aikaa erossa toisistaan. Paljon ne ottaa myös yhteen, mutta myös leikkii välillä kivasti yhdessä.

Kaapo nukkuu edelleen päikkäreitä useimmiten ja jos ei niin sen huomaa kiukuttelun määrästä. Tosin Peetu herää aina 5.30 ja Kaapo melkeen heti perään.



 Sitten Peetu 2v, meidän riiviö. Peetu keksii jo nyt koko ajan kaikenlaisia kolttosia, voin vaan kuvitella millanen se on joskus myöhemmin. Oma tahto on kovasti läsnä, mutta mua edelleen naurattaa ne itkupotkuraivarit useimmiten. Peetu on oppinut puhumaan ja puhuu 4-5 sanan lauseita parhaimmillaan.

Peetu on tosiaan alkanut leikkiä omia leikkejä yksin ja niitä on hauska kuunnella kun se selostaa mitä mikäkin auto tekee. Autoleikit on ihan ykkösjuttu, legoistakin valitaan ne autot ja junat. Puistossa ajetaan pyörillä/autoilla/mopoilla ihan niinkuin Kaapokin. Peetu on tosi huono keskittymään telkkarin katsomiseen, mikä on ehkä ihan hyväkin.

Varsinkin Peetulle Kaapon kerhossa käynti on tosi outoa ja tänäänkin ompussa puhu monta kertaa Kaaposta ja kotona surullisena sano että "ikävä Paapoo". Mulle tulee tosi hyvä mieli aina kun haetaan ja viedään Kaapo niin pojat halaa ja pussaa toisiaan. Niistä oikeesti näkee kuinka ne on toisilleen tosi tärkeitä. Peetu on myös alkanut lyömään takasin kun Kaapo lyö, yleensä ketään ei satu, mutta esim eilen Kaapo löi niin että Peetua sattui. Yleensä en jaksa edes puuttua koska mä tiedän ettei se lopu, mutta kun oikeesti sattuu niin pakko se vaan on.





Tasan viis vuotta sitten tein positiivisen raskaustestin ja tänään mä olen kahden terveen pojan ylpeä äiti <3


 Meidän pojat, raskaat rakkaat. Hetkittäin on vaikeeta nauttia tästä koska pojat kaipaa jo hirveesti tekemistä ja menemistä, enkä aina jaksais tarjota sitä. Mutta oon silti kiitollinen tästä mitä mulla on <3

<3: Jemppu

torstai 24. elokuuta 2017

TERVETULOA SYKSY!

Mä otan syksyn vastaan innolla, koska kesä oli mulle henkisesti tosi raskas. Oon tosi onnellinen että kesä on ohi, vaikka syksyllä ei tapahdu mitään erikoista niin tää tuntuu jotenkin uudelta alulta. Aion nauttia poikien kanssa täysillä, koska kohta mun kotiäitiys on  ohi. Kerho onkin ainoa muutos mikä on ollut ja se on ollut meille enemmän kun hyväksi. Peetu on ollut ihan ihmeissään ja kertoi tiistaina että oli ikävä Kaapoa. 

Tällä hetkellä oon tosi motivoitunut mun terveellisen elämän suhteen ja tuntuu että vihdoin saan siihen jonkun tasapainon. Meidän tuplat hajos ja sen takia lenkkeily on vähän hankaloittunut. Mutta oon tehnyt itelleni KUNNON kotitreenin, siinä jos missä tulee hiki. Tällä viikolla oon tehnyt sen kolme kertaa ja käynyt kaks kertaa lenkillä. Huomenna ja viikonloppuna olis tarkotus käydä ainakin salilla pari kertaa. Liikunta on oikeesti IHAN PARASTA enkä voi uskoo että melkeen vuoden oon jo liikkunut tosi aktiivisesti, enkä aio ikinä lopettaa enään.

Kuten sanoin kesä oli rankka ja sen takia oon ollut vähemmän läsnä mun lapsille. Ollaan me toki tehty kaikkea, mutta en oo ollut täysillä läsnä. Nyt oon taas ollut ja muistan miten paljon rakastankaan tätä kaikkea. Tuntuu että kaikki on just nyt hyvin ja toivon että tää kestää piiiitkään. Nää pari kuukautta voi olla meidän viimeset yhteiset kotona ja aion todellakin panostaa siihen.

Huomenna Samulla on vapaapäivä ja mennään hoploppiin poikien kanssa. Sunnuntaina on vähän hääjuttuja ja ens viikonloppuna vihdoin Ceccin häät! <3

Käytiin viime viikolla Ceccin ja poikien kanssa museossa.
Juhlittiin vähän polttareita

Näin ollaan käyty pari kertaa lenkillä.

Salilla käynti on myös parasta!

Pojatki tykkää syksystä..

Erottamaton parivaljakko <3


Käytiin treffeillä Samun kanssa <3



<3: Jemppu

torstai 20. heinäkuuta 2017

KIITOLLINEN

Tää kesä on ollut mulle aika raskas ja oon enemmän ottanut omaa aikaa sen takia. Nyt vihdoin alkaa tuntua taas normaalilta ja elämä tuntuu hyvältä. Tulevaisuus tuntuu tosi valosalta vaikka tarkkaan en tietenkään tiedä mitä tapahtuu (lähinnä että löydänkö oppisopimuspaikan vai palaanko vaan koulun penkille). Hain pojille päiväkotipaikkoja tammikuusta, mutta jos ei saa samasta niin odotellaan elokuuhun 2018.

Nyt tosiaan kun elämä on alkanut taas helpottaa niin oon ollut älyttömän kiitollinen kaikesta. Ihan ensimmäisenä Samusta, tyyppi joka tukee mua mun vaikeina aikoina ja joka on maailman paras isä meidän pojille. Mies joka työpäivän jälkeen ehdottaa että lähdettäs yhessä puistoon ja jonka kanssa mä tunnen olevani yhtä vastuussa MEIDÄN lapsista.

Mun äitistä oon myös tosi kiitollinen monesta syystä, se on mun hyvä ystävä ja ainut ihminen jonka luo pojat pääsee aina välillä yökylään että mekin saadaan kahdenkeskistä aikaa. Pojat oli pe-la äitillä ja me lähdettiin risteilylle mun serkun ja sen vaimon kanssa. Teki tosi hyvää päästä yhessä "lomalle". Pojat käy aika harvoin siis hoidossa, mikä on myös ihan hyväkin koska osaa arvostaa sitä enemmän.

Cecci on myös yksi suurimmista syistä että oon pysynyt järjissäni. Ihminen kenelle voin puhua kaikesta. Jonka takia arki on tuntunut myös paskoina päivinä edes siedettävältä. Yks mun elämän tärkeimmistä ihmisistä ihan helposti. Syyskuussa saan juhlia kaason roolissa mun parhaan ystävän häitä. Ystävyys on oikeesti kullanarvoinen juttu!

Törmäsin 2015 loppuvuodesta mun lapsuuden/nuoruudenystävään baarissa ja sen jälkeen ollaan lähennytty ja Sanna on toinen ihminen kenelle voin puhua kaikesta ja en tiedä miten oon selvinny menneistä vuosista ilman sitä. On sairaan siistiä huomata miten kemiat ja huumori kohtaa edelleen vaikka meillä olikin vuosia välissä ettei nähty ollenkaan.

Ja tietenkin mun lapset on suurin syy miks jaksan ja kestän kaiken. Maailman isoin motivaattori pitää ittensä kasassa oli mitä tahansa. Ei vaan oo mitään rakkaampaa! <3



Perhe <3



Järkytyin tästä muutoksesta. Vasemmalla kevät 2015 ja oikeella tänään. Joku 25kg painoeroa.

Mun kaunis äiti <3

 Tän kesän aikana mun itsetunto on kohonnut ihan sikana ja alan pikkuhiljaa ymmärtämään etten enää oo kovin lihava (vaikka edelleen vähän oon). Muutoskuvat saa mut aina ymmärtää sen ja se kun vedän farkut jalkaan. Hiton hyvä fiilis ittestäni. Suurin osa mun vaatteista on jo liian isoja, mutta enää en osta uusia ennen kun oon tavoitteessa.

Mun tavoite loppuvuodelle on se että alan käymään säännöllisesti salilla, jatkan päivittäistä lenkkeilyä ja alan syömään entistäkin terveellisemmin. Ja samalla nautin viimesistä kuukausista kotiäitinä ja otan kaiken irti poikien kanssa vietetystä ajasta. Tänä vuonna on vielä vaikka mitä tapahtumaa ja ootan innolla kaikkea tulevaa. Aion myös panostaa taas siihen positiiviseen ajatteluun enemmän, koska todistettavasti huonot ajat ei kestä ikuisesti ja hyvä tulee pahan jälkeen.

<3: Jemppu