lauantai 19. heinäkuuta 2014

Life is beautiful

Hei vaan ja ihanaa lauantaita!

On ollut taas mukamas kiire etten oo ehtinyt blogia päivitellä. Viime viikonloppuna oltiin Samun kanssa syömässä ja leffassa, kun Kaapo meni Samun vanhemmille yökylään. Lauantai-aamuna vietiin Kaapo ja siitä kaupan kautta kotiin vähän siivoilemaan. Illemmalla omppuun syömää ja 18.45 leffaan. Käytiin siis kattomassa toi naapurit ja voin kyllä suositella, oli sika hauska leffa. Sieltä sitten vielä kotiin kattomaan leffaa ja nukkumaan (ilman yöherätystä).  Ja sunnuntaina kahen aikaan vielä parit kaupat ja Kaapo kotiin.


Kaaposta on tullu sellanen halija ja pusuttelija. Ainakun isi tulee niin mennään halimaan jalkaa. Ja mami saa pusuja joka päivä monen monta, ihana iso poikani <3

Tällä viikolla on ollut aika jännät paikat kun tiistaina puhuin Ceccin (Kaapon kummi) kanssa ja se siellä toisessa päässä supisteli vähän väliä. Seuraavana iltana hälle syntyi ihana pieni poika <3 luultavasti ens viikolla mennään Kaapon kanssa moikkaamaan uutta kaveria ja kummitätiä. 

Mulla on luonnoksissa parikin postausta, kunhan sais inspiraation kirjottaa ne loppuun :D




Tämmösiäkin päiviä on ollu muutama :/

torstai 10. heinäkuuta 2014

The days are long but the years are short!

Voi ahdistus sentään!

Mitä lähemmäs elokuun 18. päivä tulee, sitä enemmän ahdistaa ja ehkä vähän itkettääkin. Tää on niin perus, mutta miksi aika juoksee, kun haluis sen matelevan? Mihin meni vauvavuosi ? Miten ihmeessä mun neljäkilonen tuhiseva sintti on yhtäkkiä yhdeksänkilonen kävelevä höpöttäjä? Kuinka vastasyntyneestä kuoriutuikin tollanen höpöttävä taapero?

Ihan tosissaan mä ihmettelen miten aika menee näin nopeasti, mun pieni vauva menee jo päiväkotiin. Sinne se menee muiden taaperoiden sekaan leikkimään ja oppimaan uutta. Mua jännittää ihan järjettömästi, että miten se pärjää siellä ja miten mun ajatukset pysyy ensimmäisten päivien ajan koulujutuissa. Onneks Kaapo ei vierasta ja tottuu nopeesti muihin ihmisiin. Mutta onhan se ihan eri juttu tarhassa.

Tää on mulle henkisesti iso, ilonen ja silti raskas asia. Välillä on kunnon paskamutsi-fiilis, koska eihän Kaapo oo elokuussa kun vasta 1v 3kk, mutta toisaalta tulevaisuuden takia mä tän teen, että mulla on enemmän tarjottavaa Kaapolle. Haluun että Kaapo saa harrastaa kun on sen aika ja muutenkin että voidaan elää taloudellisesti omillaan jossain vaiheessa.

Mä uskon että Kaapo nauttii siitä että pääsee lasten seuraan ja saa leikkikavereita. Kaapo tykkää ihmisistä niin paljon, että varmasti on ihan onnessaan päiväkotiin pääsystä. Mä tiedän, että ekana päivänä itkettää (ainakin mua) mutta se taitaa olla aika normaalia. Mä tuun varmasti panikoimaan ja kirjottamaan tästä aiheesta vielä, mutta nyt koitan nauttia tästä yhteisestä ajasta mun vauvan kanssa <3





Miten tästä..

..tuli yhtäkkiä tällainen ? :(

Rakkaudella: Jemppu & Kaapo 1v (ylihuomenna) 2kk

Kesä

Huh hellettä sanon minä!

Ihanaa kun on ollut lämmin ja päässyt kunnolla ulkoilemaan Kaapon kanssa. Tiistaina oltiin koko päivä Vasikkasaaressa mun äidin ja siskon kanssa. Siellä me uitiin Kaapon ja Vilman kanssa, otettiin arskaa, syötiin grilliruokaa ja otettiin rennosti. Tai miten nyt rennosti, kun Kaapon perässä sai juosta tiuhaan tahtiin. Kaapoa kiinnostaa ihan hirveesti varsinkin koirat ja pallot, ja niitäkös siellä riittikin. Siinä menikin se päivä mukavasti. Muutenkin ollaan vietetty paljon aikaa ulkona, ei täällä saunassa pysty koko aikaa olemaan.

Tässä asunnossa on kesällä sairaan kuuma, ikkunoitakaan ei viitti kokonaan avata koska ne on aika matalalla. Talvella täällä on sit taas tosi kylmä.. ikinä ei oo hyvä. Tänään onkin näköjään vähän huonompi ilma, no eipä haittaa kun me ollaan menossa mun mummolle kylään Kaapon kanssa. Forecassa kyllä lupaili pelkkää aurinkoo, no ehkä pitää ottaa parit vaatteet mukaan varmuuden vuoks ni ei tarvii pojan läkähtyä.

Kesä on mennyt tosi nopeesti, vaikka kesäkuussa ei niin lämmin ollut edes. Aina se vaan menee vaikkei paljoo mitään tekiskään, kohta on taas syksy ja talvi. Pitää nauttia näistä keleistä vielä kun pystyy. Haluisin kauheesti mennä rannalle Kaapon kanssa, mutta ei pahemmin oo ketään seuralaista ja se vois olla aika tylsää kahestaan.

No ehkä viikonloppuna jos kelit suosii :)


Kaapo ja Paavo <3
Partsilla



Kaapon partsiallas (sinisiä ei ollu)
Vasikkasaaressa odotettiin ruokaa



Syötiin viinirypäleitä
Söpöliini <3





















Ihana kesä :)

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Family is not an important thing, It's everything

Eilen mentiin heti aamusta mun äidille Kaapon kanssa. Siellä Kaapo hirveesti tykkäs olla parvekkeella ja ravata edes takas sisään ja ulos ovia paukutellen. Siellä oltiin koko päivä ja mun pikkusisko Vilma kävi Kaapon kanssa pari kertaa ulkoilemassakin. Kaapo söi ja nukku vajaan parin tunnin päikkärit, sit taas touhuiltiin ja mummin kanssa kävi vähän kylpemässäkin. 

Oli ihanaa vaan istuu parvekkeella ja jutella, syötiin myös siellä, kotiinkin tultiin vasta viiden jälkeen. Olis ollu niin tylsää istuu koko päivä vaan kotona. 

Pakko sanoa, että perhe on yksinkertasesti paras. Ja mulle perhe tarkottaa perhettä, eikä vaan Samua ja Kaapoa. Mun äiti ja sisarukset on mulle edelleen yhtälailla perhettä. Oon niin onnellinen, että asutaan äitin kanssa lähekkäin ja ollaan näin hyvissä väleissä. Sama mummon ja sen miehen Sepon kanssa (joka on mulle kyllä ihan ukki vaikkei verisukulainen ookkaan) nekin on mulle perhettä, pidetään yhteyttä niihinkin vähintään viikottain ja käydään usein Kaapon kanssa siellä kylässä. 

Kyl nyt ymmärtää arvostaa enemmän hyviä perhevälejä, kun ennen Kaapoa. Oma lapsi muuttaa ajatusmaailmaa niin paljon, ja se on vaan hyvä juttu. Tulee pidettyy enemmän yhteyttä kun sillon pari vuotta sitten ku oli kiire vaan mennä ja mennä. Tässä vaiheessa jo ymmärtää asioiden tärkeysjärjestyksen <3

Ei mulla muuta :) 


Kuvat täältä

torstai 3. heinäkuuta 2014

Viimeaikaisia kuulumisia

Huomenta!

Tässä on taas ollut pieni kirjoitustauko, Kaapolla on flunssa, joten meillä on nukuttu huonommin ja oltu pahalla tuulella. Tosiaan ennen tätä flunssaa, Kaapo oli just alkanu nukkumaan kokonaisia öitä ilman maitoa, mutta nyt öisin herännyt varmaan viis kertaa itkemään. No toivotaan, että kunnon yöunet jatkuu flunssan jälkeen.

Kaapo tosiaan menee elokuussa päiväkotiin, joten meillä on alkanut itsenäisen syömisen harjottelu. Se on sotkusta ja ei oikeen suju vielä, mutta hiljaa hyvä tulee. Tai tässä tapauksessa toivottavasti nopeesti hyvä tulee, se jää nähtäväksi. Puhuttiin Samun kanssa että joka päivä yks ateria itse, pakkohan se on. Kaapo osaa juoda nokkamukista (nykyään) mutta se on aina pakko heittää pois parin huikan välein. Harjotus tekee mestarin varmasti tässäkin asiassa. 

Heinäkuun aika olisi tarkoitus ainakin myydä Kaapon pieniä vaatteita ja ostaa ehkä pari isompaa. Pahemmin ei oo mitään suunnitelmia, mutta ois ihanaa kun ilmat lämpenis ja pääsis viemään Kaapoa rannalle yms. Kaapo nauttii uimisesta ja pihalla touhuumisesta tosi paljon. Ukilla oltiin joka päivä pihalla ja lämpiminä päivinä käytiin uimassa ja saunassa. Joten kiitos lämpimiä kelejä tänne, että pääsee rantsuilemaan. 

Vielä Kaaposta sen verran, että siitä on tullut ihana halija ja pusuttelija. Tosi paljon tulee jalkaan kiinni halailemaan ja pusuja annetaan suu auki :D


Myös tuttipullojuomisesta ois hyvä päästä ennen elokuuta!

Kaapo oppi kiipeemään sohvalle joku kuukaus sitten ja tykkää kiivetä syliin :D

Kaapo harjoitteli syömistä.

Olin perjantaina juhlimassa veljen ja sen kämppiksen 22-vuotissynttäreitä. Oli ihan kiva olla tuulettumassa ja kiva että äiti oli mukana. Mulla on ihana perhe <3



Ihanaa loppuviikkoa :)

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kummius ?!

Mitä on kummius?

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ei ainakaan sitä miten mun kaks kummia on ollu mun elämässä. Niistä on tasan yks kuva ja se on mun ristiäisistä, eipä oo pahemmin näkyny eikä kuulunu. En oikeestaan ees tiedä ketä ne on. Mulla on kolme kummia ja yks niistä pitää yhteyttä, mutta sitä kiitollisempi mä oon siitä yhestä. Mielummin 1 hyvä kun kaks huonoa. Mun kummitäti Anu asuu melkeen meiän naapurissa ja nähään sillon tällön, se on mun äidin paras ystävä ja äiti mun yhdelle parhaimmista ystävistä (ja kahdelle serkulle).

Mun mielestä kummius on sitä, että sitä kummilasta tavataan ja halutaan tietää sen asioista. Että välitetään ja ollaan oikeesti kiinnostuneita, ei vaan se titteli. Eikä silleen et joo nähään vaan kerran vuodessa synttäreillä, se on kyllä ymmärrettävää jos asuu jossain kauempana. 

Jos musta joskus tulis jonkun kummi, ni kyllä mä olisin sen lapsen elämässä. Mua todellakin kiinnostais sen lapsen elämä, haluisin nähdä niin paljon kun on mahdollista ja muutenkin ei se oo pelkästään se lapsi. Olettaisin, että jos joskus musta tulis kummi niin se ois jonkun hyvän kaverin lapsi, eli sen lapsen vanhempiinkin pitäisin yhteyttä. 

Nytkin kun mun hyvä kaveri Cecci saa vauvan, mä varmasti tuun olemaan paljon sen lapsen elämässä (niin paljon ku niille käy :D) vaikka en kummi ookkaan. Cecci on Kaapon kummitäti, että varmasti edelleen nähdään paljon kun senkin poju tulee maailmaan. Ja edelleen mua kiinnostaa myös Cecci ei pelkästään se kasvava lapsi sen masussa, vaikka sekin on mulle jo nyt tärkeä, ja on ihanaa että vihdoin joku läheinen ystävä saa lapsen. 

Suosin myös sukulaisia kummeiksi, Samun sisko Janette on Kaapon kummi. Vaikka niilläkin on taukoja ettei niin usein nää, niin silti sitä kiinnostaa kummipoikansa/veljenpoikansa elämä ja asiat. Ja sen tietää, että se ei katoo Kaapon elämästä ikinä mihinkään. 

En ymmärrä miks halutaan kummiksi vaikka tietää ettei oo aikaa sille lapselle. Mitä hienoo siinä on ? Täytyy tarkkaan miettiä kelle se on oikeesti tärkeetä, ketä oikeesti kiinnostaa muukin kun se että voi sanoo itteensä jonkun kummiks. 

Mun ystävät joita en paljoa raskausaikana nähnyt, on nyt tosi paljon mun ja Kaapon elämässä. Viikottain pidetään yhteyttä ja nähdään usein, niitä kiinnostaa myös minä, mutta Kaapostakin on tullu osa niiden elämää koska se on nyt osa mua. Se on hienoa, koska vaikka mun kaverit on mua nuorempia muutaman vuoden ja täysin eri elämäntilanteissa, ne on kiinnostunut myös mun lapsesta. Siitäkin oon todella kiitollinen ja onnellinen. 



Kaaposta kuva ettei tuu ihan tylsä postaus :D


Mutta joo kummius.. Kaapo on vielä nuori, mutta oishan se hyvä alusta alkaen olla säännöllisesti sen elämässä mukana, vai oonko ihan väärässä?  

Kertokaa lukijat kuinka paljon teidän tai lastenne kummit on teidän elämässä mukana ? 

tiistai 24. kesäkuuta 2014

I wish you could see that I'm okay

En oo pahemmin kirjotellut mun isästä, ja ajattelin nyt vähän kirjottaa. Siitä tuli toukokuussa kolme vuotta, kun mun isä nukku pois, ja viime viikolla sillä ois ollu synttärit, niin on pyöriny normaalia enemmän mielessä. En tiiä mitä täst tulee varmaan aika sekava teksti, mutta aivan sama.

Mun isä oli alkoholisti, tosin mä en nähny sen ku ehkä kaks kertaa kännissä muistaakseni. Iskä oli yks parhaimmista ja hauskimmista ihmisistä, ketä oon ikinä tuntenu. Mun iskä hyväksy mun kaverit ja aika paljon siellä vietinkin aikaa kavereiden kanssa. Sinne sai aina mennä jos halus ja useimmiten menin iskälle käymään suoraan kun pääsin laitoksesta lomille.

Iskä oli se joka ei tuominnu, vaikka se ei oiskaan tykänny mun tekemisistä. Tai ei ainakaan mulle sanonu sitä. Ennen isin kuolemaa meillä oli äitin kanssa tosi huonot välit suurimmaks osaks, isi oli se jolle soitin ja se jolle avauduin usein.

Mua harmittaa ihan hirveesti, että ajattelin aina et meillä on aikaa iskän kans ku pääsen pois laitoksesta, sillon ku pääs lomille oli aina kiire näkee kavereita tai juomaan yms muuta viisasta tekemään. En mä osannu ajatella tai kuvitella, että mun isä kuolee ku mä oon 16-vuotias.

Lähin vuorelasta (koulukoti) hatkaan 1.4.2011. Päätin palata 11.5, ensin soitin mummolle ja se pyys mua istumaan, sit se kerto, että isi on sairaalassa. Mä en vielä ajatellu ollenkaan, että se vois edes kuolla. Sit mä kävelin jonkun kilometrin juna-asemalle päin ja päätin soittaa äitille. Sit se kolahti, itkin äitille puhelimessa, että isi kuolee. Parin tunnin päästä mun kaveri tuli äitinsä kanssa onneks hakemaan mut, siitä mentiin käymään jorvissa koska halusin nähä iskän vielä kun ehin.

Jorvissa mä pääsin näkemään iskää, se ei pystyny puhumaan ollenkaan, mut uskon että se ymmärs että oon siinä. Itkin vaan mun kaverille että en ois uskonu että se on noin huonossa kunnossa. Sit kun lähettiin niin kysyin hoitajilta, että kuoleeko isi. Mulle ne sano että ei sitä voi tietää, mutta mun kaverin äidille sano että se on tunneista kiinni...

Sit laitokseen ja ''rauhottumishuoneeseen''. Välillä joku kävi kysyy et haluunko puhuu yms. No enpä halunnu. Seuraavana päivänä isin tila oli huonontunu ja äiti tuli vuorelaan mun tueks, koska se oli varmaa että isi kuolee. Sitten ne ohjaajat kysy et halutaanko mennä vielä kattoo iskää ja mä oisin halunnu, mut sit ne sanoki ettei oltas ehitty. Mut siitä meni joku tunti niin tuli puhelu et isi oli kuollu eli oltas ihan hyvin ehitty. Ei voi mitään, mutta kyl se vitutti.

Tais olla seuraava päivä, kun mut piti siirtää toiselle osastolle ''rauhottumishuoneeseen'' koska se tyttö kenenkaa olin hatkoissa tuli kans takas. Ai että mua ärsytti, en ois mitään muuta halunnu ku päästä mun omaan huoneeseen kuuntelemaan musiikkii ja käsittelee sitä mitä oli just tapahtunut. Mutta ei, mun piti selvittää mun hatkatapahtumia, niin mä teinkin, koska mulle sanottiin että heti ku oon kirjottanu sen tarinan niin pääsisin omaan huoneeseen. Ja todellisuus oli että kirjotin sen kolme kertaa, koska jotain aina puuttu. Miten vois muistaakkaan jotain mikä on tapahtunu kuukaus sitten, varsinki ku oli jotai ihan muuta, isompaa, elämää mullistavaa surua pää täynnä.

En paljoo tehny niinä päivinä, yritin lukee lehtiä, kirjottelin paperille mun tunteita ja fiiliksiä. Illat ja yöt oli kaikista hirveimpiä, koska sillon isi oli ainoo mitä ajattelin. Välillä ohjaajat tuli kysymään et haluunko jutella, en edelleenkään halunnu. Yhtenä päivänä sen toisen osaston ohjaaja tuli jotai juttelee, sit se kävi jossai ja tuli takas. Se sano jotai et sori en tienny et sun isä on kuollu, haluutsä karkkii. Sit se kerto kuinka sen isä on niin ihana ja lässynlää. Ei siinä mitää, just senhän mä halusinkin kuulla.

Mun mummo ja ukki yritti kaikkensa et oisin päässy kotiin tai edes johonkin muualle, koska ei vanhemman kuolemaa noin käsitellä, että pidetään yksin huoneessa jossa ei oo muuta kun sänky ja pulpetti, ja vessa tietysti. Mut ei tapahtunu mitään.

Lopulta pääsin kai parin päivän päästä omaan huoneeseen, mun viereisessä huoneessa oli mun silloinen paras kaveri jonka kanssa viestiteltiin vessan kautta koska ei saatu jutella, enkä mä saanu poistuu mun huoneesta muualle kun sinne vessaan. Se helpotti oloa huomattavasti.

Hautajaisia vietettiin jonkun kuukauden päästä ja sillon pääsin ekoille yölomille. Itkettiin, naurettiin, juotiin ja muisteltiin iskää. Mulla oli pari kaveriakin siinä kun en ollu aikoihin nähny ja osa mun kavereista oli mun isin monta kertaa tavannutkin. Seuraavana aamuna mummo soitti äitille ja kertoi että isin hyvä ystävä on kuollu sinä yönä... että sekin vielä.

<3 yks harvoista kuvista missä oon iskän kanssa

Tosiaan nyt kun tästä kaikesta on se päälle kolme vuotta, sitä ei paljoa ajattele enään. Tottakai välillä, monissakin hetkissä ja tilanteissa tulee isi mieleen. Tai sellanen olo et hitto nyt kun vois soittaa iskälle tai mennä käymään. Onneks mulla on toi pieni poikanen tossa jonka takia oon selvinnyt kaikenlaisesta ja joka on pitäny mut järjissäni jo raskaana ollessa.

Kaapon toinen nimi Jukka oli mun isän etunimi, ja tulee siis siitä. Kaapo on syntynyt mun isän kuolinpäivänä 2 vuotta myöhemmin, Kaapolla on sellanen ''reikä'' tai sellanen pieni piste korvassa täysin samassa kohdassa mikä oli mun isillä. Sattumaa? En usko, kaikella on tarkoituksensa.





<3

Tästä tuli nyt tooosi pitkä teksti, mut tää oli mulle terapiaa ja teki hyvää pukee ajatukset ja muistot sanoiksi.
Ilman mun ystäviä ja perhettä mä en ois ikinä selvinny tästä, kiitos kaikille niille jotka sillon oli mun tukena <3 ja tietty vieläkin ;)